"Itsemurha on itsekäs teko!"

Tänään vähän kiehahti. Eikä ollut ensimmäinen kerta tämän aiheen ympärillä. Kiehahtaminen on kyllä ehkä väärä sana, kyse on enemmän mielensä pahoittamisesta ja turhautumisesta.

Tuli puhetta henkilön itsemurhasta. Minulla on eräs tuttava, joka jaksaa aina, kun on puhe itsemurhasta, toistella sitä, miten kauhean itsekäs tuo teko on. Tämä henkilö luullakseni perustelee sitä sillä, että on sairastanut syöpää ja ollut siten ehkä vähän normaali-ihmistä lähempänä kuolemaa. En siltikään ymmärrä. Eikä tämä ihminen ainoa ole joka tätä mantraa toistelee.

Itsemurha on sellainen asia, jota tuskin on tähän mennessä kovin moni terve ihminen tehnyt. Ihmisellä kun yleensä on synnynnäinen vietti pysyä hengissä, ja tätä viettiä tuskin kukaan menee ihan huvikseen tai muiden kiusaksi kumoamaan. Yleensä ihminen, joka tappaa itsensä on siis tavalla tai toisella sairas. Yleensä kyse on varmasti mielen sairaudesta (vaikka voin kuvitella fyysisenkin syyn ajavan terveen ihmisen itsemurhaan, mutta se on taas toinen asia).

Masennus on tietyllä tavalla vaikea mieltää sairaudeksi. Ihmisillä kun on hyvää ja huonoa tuulta aina, ja jotenkin se liian kauan jatkunut huono tuuli on vaikea ajatella sairautena. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain pitkittynyt paha päivä, vaan sairaus, joka vaikuttaa toimintakykyyn, ajatteluun ja minäkuvaan. En vain jaksa uskoa siihen, että kukaan on tehnyt itsemurhaa vain kostaakseen tyttöystävälle, joka jätti tai pelkästään saadakseen muut ihmiset suremaan.

Itsekin ajattelen itsemurhaa paljon. Olen ajatellut sitä silloinkin, kun olen ollut terve, mutta silloin se on ollut nimenomaan sellaista itkuista itsekseen uhoamista ("kyllä te sitten huomaisitte kuinka paljon kaipaatte minua"). Nykyään se on erilaista. Ajattelen sitä täysin järkevästi, eikä siihen liity suuria tunneryöppyjä. Itsemurha merkitsee minulle tällä hetkellä helpotusta, viimeistä vaihtoehtoa. Olen ajatellut myös mitä läheiseni siitä ajattelisivat. Ihmisiä, joille se voisi olla suuri kolaus on vain pieni kourallinen, ja kenekään heistä elämässä minulla ei ole niin suurta paikkaa, että poistumiseni jättäisi aukkoa.

Ei, en todellakaan ole nyt tappamassa itseäni, tai edes ihan lähiaikoina. Jos tilanne menee joskus sietämättömäksi, aion luultavasti sinnitellä hengissä ihan vain sen kourallisen tähden. Halusin vain vähän valottaa sitä, miltä itsemurha näyttää täältäpäin, sairaan ihmisen näkökulmasta, sillä kyllä, minä olen sairas vaikka tällaista hömppäblogia kirjoitankin eikä ruumiissani ole mitään vikaa.

Takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen: itsekkyyteen. Kysymys on siis siitä, että omalla teollaan pahoittaa toisten ihmisten mielen. Itse pyrin elämään niin, että satutan mahdollisimman vähän ihmisiä ympärilläni. Koen, että minulla on melko korkea moraali, ainakin verrattuna useisiin ikäisiini. Kuitenkin välillä tulee niin perustavanlaatuisia asioita, että jos täytyy valita, elääkö itse tuskassa vai satuttaako vähän muita, niin... Tätä voisi mielestäni verrata parisuhteeseen, kyse on samasta asiasta vaikkakin eri mittakaavassa: mikäli parisuhteessa oleminen on toiselle osapuolelle liian epämiellyttävää, täytyy hänen lopettaa suhde. Se varmasti satuttaa sitä toista osapuolta, mutta loppujen lopuksi tilanne on kummallekin parempi.

(Ymmärrän, että kristinuskossa tätä asiaa katsotaan eri lailla. Itse en kuitenkaan usko Jumalaan, joten en ota kantaa niihin kysymyksiin. Joka tapauksessa minun mielestäni uskovan on yhtä lailla tökeröä tuomita joku itsekkääksi tällaisen teon perusteella.)

Toivon, etten nyt loukannut ketään tekstilläni, se ei todellakaan ollut tarkoituksena. Asia on kuitenkin minunulle iso, joskin aika kipeä, ja halusin nyt jakaa nämä ajatukset. Jos joku nyt jaksoi lukea tämän kilometritekstin loppuun saakka :)